Laihdutushistoriani on pitkä ja kirjava, mutta lähipiirini on ollut pääosin hyvin kannustava ja aidosti onnellinen puolestani, kun tuloksia on syntynyt. Jostakin syystä nyt, pysyttyäni jonkin aikaa normaalipainossa, läheinen ystäväni on alkanut laukomaan erittäin ärsyttäviä ja kummallisia kommentteja.
Suurin osa hänen kommenteistaan liittyy lähinnä treenimäärääni, hän jaksaa muistuttaa minua ottamaan iisisti. "Muista polvi, älä tee sitä, älä tee tätä, minusta sinun ei tarvitse treenata noin paljon, varo polvea..." Joo, tuo polvi muistuttaa kyllä itsekin olemassaolostaan, ja kaikki jalkatreeni on käyty fyssarin kanssa läpi. En tee yhtään mitään ylimääräistä, joka rasittaisi polvea liikaa. Ja jokatapauksessa tuota jalkaa on pakko rasittaa, jotta se paranee. En voi jäädä vain makaamaan ja odottamaan sitä päivää, kun polveni onkin maagisesti parantunut ilman mitään jumppaa. Yläkropan treeniä voin tehdä ihan normaalisti, siihen en tarvitse mitään fyssarin ohjeita edes. Jos ystäväni treenaisi salilla ja tietäisi minkälaista treeniä teen, minulla ei olisi mitään ongelmaa jutella hänen kanssaan tästä. Mutta: hän ei tee yhtään mitään. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä teen. Silti noita polvihuoleen verhoiltuja kommentteja tulee jatkuvalla syötöllä.
Nuo treenikommentit sivuutan nykyään olankohautuksella. Eilen korvaani kuitenkin särähti hänen kommenttinsa, "älä nyt enää laihduta, sinun pitää olla vähän pyöreämpi koska muuten minä näytän lihavalta." Mitä helvettiä? Jos sinä tunnet olosi lihavaksi, tee asialle jotain - niin minäkin olen tehnyt. En todellakaan ala pönkittää kenenkään itsetuntoa olemalla pullukka lopun ikääni. Olen päässyt todella pitkälle siitä yli 100-kiloisesta tunkista, joka ei tuntenut oloansa mukavaksi missään tilanteessa ja kärsi todella alhaisesta itsetunnosta. Tunnen oloni nyt paljon itsevarmemmaksi, ja itsetuntoni on kohonnut huomattavasti. Harmi että kaventunut olemukseni aiheuttaa itsetunto-ongelmia muille, mutta en suostu enää jäämään muiden kynnysmatoksi ja toimimaan heidän pufferinaan, kun he haluavat näyttää hyvältä. Kyllähän kuka tahansa hoikka näyttää houkuttelevammalta, kun seurana on pullukka. Näin se vaan on.
Ajattelin näitä ystäväni kommentteja koko eilisillan, ja samalla pohdin omaa suhtautumistani liikuntaan ja tähän kropan paranteluun. Ensinnäkin, treenaamiseni ensisijaisena motivaation lähteenä ei ole enää laihtuminen vaan kiinteytyminen. Ja toiseksi, nautin treenistä! Olen tunnistanut itsessäni sen paljon puhutun hyvän fiiliksen, joka tulee hyvästä treenistä. Kolmanneksi, en edelleenkään tähtää mihinkään bikini fitness -kroppaan, mutta onhan se selvä asia, että 40 kilon ylipainon jälkeen sitä löysää on joka puolella. Haluan kiinteämmän kropan - ja perhana vieköön minulla on oikeus siihen. Omapa on kroppani! Ja ihan oikeasti ihmiset, treenimääräni ei ole niin huikea, että siitä tarvitsisi maallikkojen huolestua. En treenaa verenmaku suussa kolme kertaa päivässä enkä näännytä itseäni nälkään. Enkä esitä olevani parempi kuin muuta, koska treenaan ahkerasti ja syön terveellisesti. Ehkä kaikki eivät vain voi ymmärtää, että aiemmin sairaalloisesti ylipainon ihminenkin voi muuttua. Aamen.
Suurin osa hänen kommenteistaan liittyy lähinnä treenimäärääni, hän jaksaa muistuttaa minua ottamaan iisisti. "Muista polvi, älä tee sitä, älä tee tätä, minusta sinun ei tarvitse treenata noin paljon, varo polvea..." Joo, tuo polvi muistuttaa kyllä itsekin olemassaolostaan, ja kaikki jalkatreeni on käyty fyssarin kanssa läpi. En tee yhtään mitään ylimääräistä, joka rasittaisi polvea liikaa. Ja jokatapauksessa tuota jalkaa on pakko rasittaa, jotta se paranee. En voi jäädä vain makaamaan ja odottamaan sitä päivää, kun polveni onkin maagisesti parantunut ilman mitään jumppaa. Yläkropan treeniä voin tehdä ihan normaalisti, siihen en tarvitse mitään fyssarin ohjeita edes. Jos ystäväni treenaisi salilla ja tietäisi minkälaista treeniä teen, minulla ei olisi mitään ongelmaa jutella hänen kanssaan tästä. Mutta: hän ei tee yhtään mitään. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä teen. Silti noita polvihuoleen verhoiltuja kommentteja tulee jatkuvalla syötöllä.
Nuo treenikommentit sivuutan nykyään olankohautuksella. Eilen korvaani kuitenkin särähti hänen kommenttinsa, "älä nyt enää laihduta, sinun pitää olla vähän pyöreämpi koska muuten minä näytän lihavalta." Mitä helvettiä? Jos sinä tunnet olosi lihavaksi, tee asialle jotain - niin minäkin olen tehnyt. En todellakaan ala pönkittää kenenkään itsetuntoa olemalla pullukka lopun ikääni. Olen päässyt todella pitkälle siitä yli 100-kiloisesta tunkista, joka ei tuntenut oloansa mukavaksi missään tilanteessa ja kärsi todella alhaisesta itsetunnosta. Tunnen oloni nyt paljon itsevarmemmaksi, ja itsetuntoni on kohonnut huomattavasti. Harmi että kaventunut olemukseni aiheuttaa itsetunto-ongelmia muille, mutta en suostu enää jäämään muiden kynnysmatoksi ja toimimaan heidän pufferinaan, kun he haluavat näyttää hyvältä. Kyllähän kuka tahansa hoikka näyttää houkuttelevammalta, kun seurana on pullukka. Näin se vaan on.
Ajattelin näitä ystäväni kommentteja koko eilisillan, ja samalla pohdin omaa suhtautumistani liikuntaan ja tähän kropan paranteluun. Ensinnäkin, treenaamiseni ensisijaisena motivaation lähteenä ei ole enää laihtuminen vaan kiinteytyminen. Ja toiseksi, nautin treenistä! Olen tunnistanut itsessäni sen paljon puhutun hyvän fiiliksen, joka tulee hyvästä treenistä. Kolmanneksi, en edelleenkään tähtää mihinkään bikini fitness -kroppaan, mutta onhan se selvä asia, että 40 kilon ylipainon jälkeen sitä löysää on joka puolella. Haluan kiinteämmän kropan - ja perhana vieköön minulla on oikeus siihen. Omapa on kroppani! Ja ihan oikeasti ihmiset, treenimääräni ei ole niin huikea, että siitä tarvitsisi maallikkojen huolestua. En treenaa verenmaku suussa kolme kertaa päivässä enkä näännytä itseäni nälkään. Enkä esitä olevani parempi kuin muuta, koska treenaan ahkerasti ja syön terveellisesti. Ehkä kaikki eivät vain voi ymmärtää, että aiemmin sairaalloisesti ylipainon ihminenkin voi muuttua. Aamen.
 |
| Lähde: http://fromheretome.com/2013/10/25/the-end-is-near/ |
